Rock-mies tarttui mandoliiniin

Timo Rautiainen Rakkaustisen haastattelussa

Timo Rautiainen Rakkaustisen haastattelussa

Vuosina 1996-2006 toimineesta Trio Niskalaukaus -yhtyeestä tunnettu muusikko Timo Rautiainen toteutti monivuotisen haaveensa opiskella kansanmusiikkia, otti välivuoden ja tuli Kaustiselle Ala-Könni-opiston kansanmusiikkilinjalle. Sami Vähäkoski haastatteli Rautiaista juuri ennen joululomalle lähtöä.

Kansanmusiikin opinnoista ollessa takana nelisen kuukautta Rautiainen on erittäin tyytyväinen. Opinnot ovat monipuolisia, ja monenlaista oppia on jo ehtinyt tarttua mukaan.

– Valitsin soittimekseni mandoliinin, jota kuvittelin osaavani soittaa. Tosin olen sittemmin huomannut, että en osaakaan, hän naurahtaa.

Harjoitusta on kuitenkin kertynyt, koska ryhmän kanssa soitetaan hyvin paljon: 3 – 4 tuntia päivässä opinnoista on soittamista. Lisäksi opetukseen kuuluu instrumenttiopetusta,  kansanmusiikin historiaa ja teoriaa sekä vielä kansantanssia pari tuntia viikossa.

– Kansantanssi ei ehkä ole varsinaisesti minun lajini, mutta ymmärrän toki senkin kuuluvan kokonaisuuteen.

Päätös lähteä opiskelemaan kansanmusiikkia ei syntynyt tyhjästä.

– Olen pienestä pitäen kuunnellut folk-musiikkia, Timo Rautiainen kertoo. Vuosi vuodelta kiinnostus on kasvanut.

Ensimmäisen mandoliininsa hän hankki vuonna 2005, ja on sen jälkeen soitellut muitakin 8-kielisiä soittimia kuten mandolaa ja bouzoukia ja käyttänyt niitä omilla levyilläänkin – ja vähän muidenkin: viimeksi hän soitti sekä mandoliinia että mandolaa Kotiteollisuuden äänitteellä.

Varsinaisen kimmokkeen kansanmusiikkiin Timo Rautiainen sai kuitenkin ollessaan pari vuotta sitten keikalla Kaustisen kansanmusiikkijuhlilla.

– Se oli viimeinen niitti, hän toteaa.

Vaikkapa Tuska-festivaalin backstageen verrattuna meininki oli Kaustisella ihan toisenlainen. Yleensä Rautiainenkin oli saanut tottua siihen, että festareilla ihmiset ovat jollakin tavalla samasta muotista valettuja tai ainakin kuuluvat samaan ikäryhmään.

Kaustisella esiintyjien ikähaarukka oli 8-80, ja ihmiset olivat hyvin erilaisia keskenään. Puoli tuntia ennen keikkaa kaikilla oli kuitenkin yhtäkkiä kansallispuvut päällään. Tämä kaikki sai sai Rautiaisen hämmästymään.

– Wow, tällaistako tämä onkin, hän tuolloin ajatteli. Se oli vaikuttava kokemus.

Ala-Könni-opistosta Rautiainen oli kuullut ja lukenut aikaisemminkin, ja oli mielessään haeskellut mahdollisuutta päästä Kaustiselle. Hän koki myös, että samoin kuin jazziin, kansanmusiikkiin voi olla vaikea päästä sisälle omin päin.

– Vuoden mittaisen ”aivopesun” aikana saa jonkinlaisen käsityksen siitä, mistä kansanmusiikissa on kysymys, hän sanoo. Lisäksi olen kuullut tosi hyvää musiikkia, jota en ennen tiennyt edes olevan olemassa.

Sitä, miten kansanmusiikkiin perehtyminen tulee vaikuttamaan hänen musiikin tekemiseensä, Rautiainen ei osaa vielä sanoa.

– Tulen edelleenkin jatkamaan rock-bändin solistina, mutta saattaa olla, että jossain vaiheessa teen jonkinlaisen akustisemman levyn.

Timo Rautiainen ei koe, että hänen kansanmusiikin opintonsa olisivat aiheuttaneet huulenheittoa raskaamman musiikin piireissä. Sen sijaan Trio Niskalaukauksen hajoamisen ja hänen mandoliinin hankkimisensa osuminen samoihin aikoihin herätti närää joissakin yhtyeen faneissa.

– Ei kuitenkaan ole pelkoa, että minusta tulisi varsinaista kansanmusiikkoa, hän rauhoittelee. Eikä se tällaisella vuoden mittaisella koulutuksella olisi mahdollistakaan. Sen sijaan soitan rockin ohella varmasti myös akustisia keikkoja, kuten olen tehnyt aiemminkin.

Musiikissa on paljon mielenkiintoisi juttuja, joita ei Rautiaisen mukaan kannata jättää tutkimatta. Kansanmusiikin harrastaminen ei hänen mielestään ole myöskään rockin tekemisestä millään tavalla pois vaan pikemminkin avartaa.

Timo Rautiainen kokee olevansa pikemminkin musiikin kuuntelija ja harrastaja kuin muusikko. Hän kuvaa humoristisesti omaa muusikkouttaan sanomalla, että on ammattilaista esittävä amatööri. Hän onkin muusikkona itse oppinut.

– Lapsena nauhoitimme veljeni kanssa isältä saamallamme kelanauhurilla radiosta mikrofonilla rock-musiikkia, hän muistelee. Jossain vaiheessa aloitin kitaran soittamisen, ja sitten tuli erilaisia bändivirityksiä.

Vaikka Rautiainen on kuunnellut ja soittanut vuosien varrella monenlaista musiikkia, hän arvelee tekemisen kanavoituneen raskaammalle puolelle siksi, että heavy-musiikin ilmaisukieli on tuntunut kiinnostavalta, kotoisalta ja helpolta.

– Black Sabbathia on tullut kuunneltua aika paljon jo lapsuudessa – kaiken muun ohella, Rautiainen toteaa, joten kyllä se tietenkin on tekemistä muovannut.

Rautiainen ehtii opintojen ohella toki tehdä muutakin. Viime syksynä ilmestyi kokoonpanolla Timo Rautiainen & Neljäs sektori hard rockia sisältävä soololevy Kunnes elämä meidät erottaa.  Yhtye keikkaili lokakuun alusta joulukuun loppupuolelle viikonloppuisin kahta lukuunottamatta.

– Siitä voi laskea, kuinka paljon olen kotona käynyt syksyn mittaan, kun viikot olen täällä ja viikonloput keikoilla, Rautiainen hymähtää. Perjantaina olen ehkä piipahtanut parin tunnin ajan, sunnuntain olen viettänyt kotona ja maanantaiaamuna lähtenyt.

– Vauhtia on ollut, se täytyy myöntää.

Kevätkauden keikkailu bändillä starttaa Radio Rock -risteilystä helmikuun alussa ja jatkuu aina huhtikuun loppuun. Kesällä on luvassa festarikeikkoja ja muitakin.

Opinnot Ala-Könni-opiston kansanmusiikin linjalla jatkuvat toukokuuhun asti. Timo Rautiainen toivoo kevään mittaan kehittyvänsä mandoliinin soittajana.

– Olen opetellut kitarasta poikkeavan virityksen takia uutta sormitusta ja soittamaan melodioita, kun aiemmin lähinnä soittelin sointuja.

Lisäksi hän haluaa syventää tietojaan kansanmusiikin perinteestä. Kaustisen vahva kansanmusiikin perinne on tehnyt häneen vaikutuksen.

– Toisin kuin siellä, mistä itse olen kotoisin, täällä kansanmusiikki on ihmisillä mukana arjessa, Rautiainen toteaa. Se on minusta tosi hienoa.

Rautiainen on otettu Kaustisella hyvin vastaan. Hän on saanut mukavalta tuntuvia, kannustavia tervetulokommentteja myös entuudestaan tuntemattomilta ihmisiltä.

Rautiaisen perheen lapsista enää nuorimmainen asuu kotona. Perheellisenä hän kokee saaneensa erityisen hienon mahdollisuuden asua yhden vuoden itsekseen.

– Nikulassa asustelen hevostilan talon yläkerrassa. Se on juhlaa.

Kansanmusiikin ja kaustislaisen elämänmenon kokemisen ohella vuodesta jää Rautiaiselle käteen vielä muutakin.

– Se on itse rakentamani jouhikko, hän toteaa lopuksi.

Maailman paras biisi: Strawberry Fields Forever

Timo Rautiaisen mielestä yksi kappale on yksi ylitse muiden. Se kuvastaa hänen mielessään rock- ja pop-musiikin ehkä hienointa aikakautta, jolloin kaikki oikeastaan luotiin: 60-luvun loppua. Kappale on The Beatles-yhtyeen Strawberry Fields Forever.

– Kappaleesta ainutlaatuisen tekee luovuus.

Rautiaisen mielestä tällä hetkellä kevyestä musiikista luovuus puuttuu lähes täysin, koska markkinavoimat jylläävät.

Kappale on tehty samassa sessiossa kuin Sgt. Pepper’s Lonely Hearts Club Band, muttei päätynyt levylle. Jos Rautiaisen pitäisi valita maailman paras LP, niin tämä olisi se levy. Rautiainen muistuttaa, että äänitystekniikka oli levyn tekoaikana vielä vaatimatonta. Neliraitanauhoitus oli uusinta uutta, ja sitä tällä levyllä jo käytettiinkin. Merkittävää levyllä onkin mielikuvituksen käyttö.

– Yhtye ja tuottaja George Martin saivat luovuudellaan aikaan jotain ennen kuulumatonta, Timo Rautiainen. Esimerkiksi rumpu ja kitara on nauhoitettu samalle raidalle, välillä nauhoja katkotaan ja soitellaan väärin päin. Kaiken pohjalla on kuitenkin hyvä biisi.

– Jos biisi on huono, ei leikkeleminen ja nauhoittaminen eri tavoilla tee siitä sen parempaa.

Kappaleen tekijöiksi on kirjattu Lennon-McCartney, mutta todellisuudessa sen on kirjoittanut John Lennon.

– Se on loistava biisi, tulkinta on loistava, ja siinä on jotain maagista siihen aikakauteen liittyvää, Rautiainen sanoo.

Jos hänen pitäisi valita mielenkiintoisin kymmenen vuoden jakso musiikissa, niin se olisi 1963-1973.

– Sen jälkeen ei ole keksitty mitään olennaisesti uutta, Timo Rautiainen väittää. Silloin luovuus oli huipussaan toisin kuin nyt. Rock ja kapina ovat kuolleet, hän lataa.

Rautiainen on pysähtynyt miettimään ilmiötä muun muassa siksi, että The Rolling Stones -yhtye vietti hiljattain 50-vuotisjuhlaa ja on silti edelleen toimiva ja uskottava rock-bändi.

– Tavallaan rock on jostain vanhasta aikakaudesta kertovaa musiikkia, hän sanoo. Se on sama ilmiö kuin jossain vanhassa jazzissa, hän sanoo. Kyllähän sitä voidaan myöhemminkin tehdä, mutta haetaan niitä samoja juttuja, joita siinä aikanaan oli. Sinänsä siinä ei ole mitään pahaa, mutta mielestäni se pitää myöntää.

Timo Rautiainen muistaa kuulleensa Beatlesin levyä sen ilmestymisvuonna 1967, jolloin hän oli itse nelivuotias. Hänen on vaikea kuvitella, miten sellainen ihminen, joka ei ole elänyt noita aikoja, kokee kuulemansa, saatika mitä Strawberry Fields voisi esimerkiksi kymmenen vuoden sen ensimmäistä kertaa kuulevalle ihmiselle antaa.

Hän toivoo luovuuden vielä tulevan takaisin, vaikka näinä aikoina tehdään lähinnä sitä, mikä menee markkinoilla läpi, ja tahti on nopea.

– Jos kuulen radiosta kaavamaista sointukulkua, vaihdan kanavaa. Kaikeksi onneksi hyvääkin musiikkia tehdään, Rautiainen iloitsee. Sen löytäminen on vain vaikeata. Tosin YouTuben ja MySpacen kaltaiset palvelut ovat helpottaneet tilannetta.

Nykymusiikista puhuttaessa valitetaankin usein sen huonoa jamaa, mutta silloin unohdetaan, että nykymusiikki ei ole pelkästään sitä, mitä radiosta tulee.

– Toivon, että löytyy uskallusta tutkia uusia uria ja kokeilla erilaisia asioita, Rautiainen sanoo. Vaatii kyllä paksua nahkaa taistella suuren levy-yhtiön markkinointikoneistoa vastaan ja kulkea omia polkuja, kun pitäisi ansaita elantokin.

Aloittelevalle artistille saattaa nykyään olla helppojakin kanavia päästä esille, mutta voi olla hankala noudattaa omaa näkemystään ja esimerkiksi olla tarttumatta kaikkeen, mitä ensimmäisenä on tarjolla.

Summa summarum:

– Ei ole olemassa hyviä tai huonoja genrejä, Timo Rautiainen sanoo. On yksinkertaisesti hyviä biisejä ja huonoja biisejä riippumatta siitä, mistä tyylilajista on kyse.

Lopuksi Rautiainen antaa vielä vihjeitä siitä, mihin kuulijan – varsinkin sellaisen, joka ei ole elänyt tuolla aikakaudella – kannattaa kiinnittää huomiota Beatles-yhtyeen kappaleessa Strawberry Fields Forever.

– Kaunis melodia ja kappaleen rakenne, joka ei siihen aikaan ollut itsestään selvä, hän luettelee. Toivoisin kuulijan myös kiinnittävän huomiota siihen seikkaan, että kappale on todellakin tehty neliraitanauhurilla

– Kappale on täydellinen: siinä on kaikki, enkä muuttaisi siitä yhtään mitään, Rautiainen päättää.

Haastattelu ja kuva: Sami Vähäkoski

Teksti: Hilkka Rauhala

Mainokset

Vastaa

Please log in using one of these methods to post your comment:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s